Kaupunki kouluinensa liikkui muissakin mielissä. Mauri kuuli Kotirannan tädin puhuvan, että jos vaan tietäisi hyvän ja halpahintaisen asunnon kaupungissa, pitäisi Kyllikin päästä tyttökouluun. Vaikka heillä ei ollutkaan suuria varoja, arvelivat he hyvin voivansa sen verran säästää, että tytär saisi oppia ja edistyä.
Tämä oli Maurin mielestä lohduton ajatus. Kyllikki kaupunkiin! Hän ei puhunut mitään, hän vaan kulki mietteissänsä ja suri itsekseen. Eihän hän voinut sitäkään toivoa, että Kyllikki jäisi kotiin, sillä lukujen jatkaminen oppikoulussa oli ihaninta, mitä Mauri osasi kuvitella. Sentähden hän joka ilta koetti sydämestänsä rukoilla, että kaupungista löytyisi hyvä ja halpahintainen asunto Kyllikille.
Eräänä aamuna Kyllikki juoksi Mauria vastaan, kertoen että rovastin rouva oli luvannut toimittaa hänet sukulaisensa luo, joka oli vanha, viisas neiti, ja nyt oli lähtö ihan varma. Siinä nyt oli rukouksen kuuleminen! Mutta se koski niin odottamattoman kovasti, että Mauri purskahti itkuun.
Opettaja näki hänen itkevän ja kysyi syytä; Mauri häpesi eikä sanonut.
— Hän itkee sitä, että minä menen kaupunkiin, — selitti Kyllikki hiljaa ja vakavana.
— Sitä minä itken, että minäkin menisin, — oikaisi Mauri kyyneltensä seasta.
Opettajan täytyi tyytyä ylimalkaisiin lohdutuksiin, kunnes hän löysi oikean sanan: — Jumala pitää huolen sinusta, Mauri. Rukoile ja anna hänen johdattaa!
Seuraavana sunnuntai-iltapäivänä hän astui polkua jäätyneen joen poikki Koivulle. Oli pitkä keskustelu isännän huoneessa. Isäntä kuului kiivastuvan, sitte puhuvan maltillisemmin ja sitte taas kiivastuvan. Mistä oli kysymys, sitä ei kukaan tietänyt.
Tänä talvena opettaja ja Koivun isäntä useita kertoja tapasivat toisensa ja keskustelivat. Lopputulos kuultiin eräänä toukokuun päivänä.
— Mauri! — huusi isäntä pojalleen, joka istui tuvan pöydän ääressä, kartta levällään edessänsä.