Poika heräsi kuin unesta, säpsähtäen pystyyn.
— Opettaja sanoo, että hän lähettää tyttönsä syksyllä kouluun kaupunkiin ja että sinäkin olisit siinä ijässä. Kuulut siellä koululla itkeskelevän lukuhaluasi.
Mauri vaikeni, painaen päänsä alas. Hän odotti nuhteita, mutta niitä ei tullutkaan.
— Ei sinun talontoimistasi taida paljon syntyä tällä älyllä, — sanoi isä. — Ehkä on parasta että luet, siksi kuin tavallinen ymmärryksesi kasvaa. Niin opettaja näkyy luulevan.
Mauri seisoi tuijottaen isäänsä. Hän ei voinut uskoa mitä kuuli.
— Mitä sinä nyt töllötät? Etkö tahtoisikaan kaupunkiin?
— Tahtoisin, isä, tahtoisin! — pääsi nyt Maurin huulilta, kun hän ymmärsi, että täysi tosi oli kysymyksessä. Hänen riemunsa oli niin rajaton, että hän olisi juossut syleilemään isäänsä, jos olisi kehdannut.
— Mitäs sitte muuta kuin haen kortteerin ensi torimatkalla, — sanoi isäntä.
Hän oli tehnyt uhrauksen, suuren ja syvältä koskevan. Ei se tuntunut varoissa, mutta se tuntui sydämen pohjassa ja tulevaisuustoiveissa. Isäntä rakasti taloansa ja poikaansa, ja ne molemmat kuuluivat hänen ajatuksissansa erottamatta yhteen. Tietysti ne pysyivät yhtenä edelleenkin — ja kuitenkin tämä uusi asia herätti huolta ja levottomuutta. Ikäväkin tuli poika pahaista, kun se lisäksi oli ainoa.
Mauri tietystikään ei täysin käsittänyt isän tunteita, mutta jotakin hän vaistomaisesti aavisti niistä. Kiitollisuudessansa hän nyt koetti olla isälleen parempi työapulainen kuin koskaan ennen. Ja hänen lapsenuskollensa tämä oli ratkaiseva vahvistus. Jumala pitää huolen, sanoi opettaja.