Niin hän pääsi lyseoon samalla kertaa kuin Kyllikki tyttökouluun ja Margit ruotsalaisen yhteiskoulun valmistavalle luokalle.
5.
Ensimmäisinä kouluvuosinansa Mauri asui sekatavarakauppiaan luona, jolta isä osti kaikki tarpeensa kaupungissa käydessään. Kauppias oli aina puodissa, ja rouvalla oli talous ja pienet lapset huolenansa. Mauri vietti enimmän aikansa vierashuoneen nurkassa, johon hänelle oli pöytä asetettu. Hän luki ahkerasti, ja hänestä tuli luokkansa paras oppilas. Toveripiirissä hän ei herättänyt huomiota eikä juuri saavuttanut suosiotakaan, sillä hän oli liian hiljainen ja suljettu. Pojat nauroivat hänen hajamielisyyttänsä voimistelussa ja leikissä, ja hänen yleisenä pilanimenänsä oli "professori Koivulander". Sen sijaan opettajat olivat häneen erittäin mieltyneet. Se tyydytti isäntää, joka muutenkin yhä enemmän tuli vakuutetuksi opettaja Kotirannan neuvon viisaudesta.
Isäntä teki sen huomion, että Mauri loma-ajoilla oli todellakin innokkaampi ja ymmärtäväisempi talon töissä kuin ennen lyseoon menoansa. Hän ei yrittänytkään herrastella eikä laiskotella, vaan pani parastansa, toimiakseen isälle mieliksi. Heidät nähtiin hyvin usein yhdessä. — Niin se kulkee kuin varsa hevosen perässä, — sanoi leski-Matleena, joka oli talon työssä ja ruoassa. — Sen on ollut ikävä kotiin. Mitähän suotta vietiinkään sitä kaupunkiin vierasten joukkoon.
Oikeastaan Maurilla ei ollut koti-ikävää sanan varsinaisessa merkityksessä. Istuessaan lukutyön ääressä hän oli selvästi tietoinen siitä, että tämä, juuri tämä teki hänet onnelliseksi, eikä hän olisi halunnut vaihtaa oloansa entiseen. Mutta siellä sisimmässä, mihin kukaan ei nähnyt, nyyhkytti yksinäisen kaipaus, pyytäen myötätuntoa ja rakkautta. Siinä Matleena oli oikeassa, ettei poika koko suuressa kaupungissa tuntenut ketään omaksi ja likeiseksi. Kauppias vaimoineen sai rahan isännältä, antoi Maurille huoneen ja ruoan, vaan ei kysynyt hänestä sen enempää. Opettajat olivat hänelle ystävällisiä, mutta hän katseli heitä kaukaisella kunnioituksella ja ihailulla, joka kohotti, vaan ei lämmittänyt palelevaa sydäntä. Poikajoukon leikki oli hänelle liian rajua ja meluisaa, eikä tyttötovereita ollut, kuten kotona maalla. Niin, Kyllikki ja Margit, juuri nuo samat leikkitoverit — kyllähän he olivat kaupungissa. Kummallista kuitenkin, miten oli suuri ero siellä ja täällä! Margitin serkkula oli aivan likellä sekatavarakauppaa, ja he kohtasivat toisensa kadulla jotenkin usein. Mauri nosti lakkiansa, Margit nyökkäsi ja meni ohi. Useimmiten oli muita hänen mukanansa, mutta vaikka hän sattui yksinkin kulkemaan, ei hän pysähtynyt puhelemaan Maurille — eikä Mauri tietysti rohjennut ajatellakaan, että hän ensinnä olisi Margitia puhutellut.
Kyllikki asui kaupungin toisessa ääressä, mutta joskus hekin kadulla osuivat vastakkain. Maurista oli hyvin outoa nostaa lakkia Kyllikille. Kotona hänellä tavallisesti ei ollut lakkia päässänsä ensinkään, tai jos olikin, huudettiin lasten kesken vaan "hyvää päivää". Sen he nytkin sanoivat ääneen toisillensa.
— Tule katsomaan, missä minä asun, — sanoi Mauri pysähtyen.
— Tulen, — vastasi Kyllikki iloisesti, kääntyen Maurin mukaan.
Heillä oli silloin oikein hauska puheluhetki kauppiaan vierashuoneessa, mutta se oli ensimmäinen ja viimeinen.
— Miksi et ole enää tullut minun luokseni? — kysyi Mauri, kun hän seuraavalla kerralla, parin viikon perästä, kohtasi Kyllikin.