— Ethän sinäkään ole tullut meille, — vastasi Kyllikki. Samassa hän helähti nauramaan. — Ajatteles, täti sanoo, että tyttöjen ei sovi käydä poikien luona eikä poikien tulla tyttöjen luo. Olisikohan hän ajanut sinut pois? En minä luule. Tuleppas koettamaan!
Mauri vallan säikähti. Hänkö olisi yrittänyt sellaista? Hän, joka kutsuttunakin ujostellen meni vieraisiin!
Kerran he taas tapasivat toisensa kadulla ja kävelivät yhdessä pitkän aikaa. Heillä oli yltäkyllin puhelemista: koulusta, luvuista, kummankin kodista ja suunnitelmista ensi lupaa varten.
— Professori Koivulander hakkailee! Tiedättekö, professori Koivulander hakkailee tyttökoululaista! — ilkkui pari toveria toisena päivänä välitunnilla.
Veret karahtivat Maurin poskiin. Hän suuttui. Ensi kerran eläissään hän alotti tappelun. Tietysti hän olisi joutunut alakynteen ja saanut kelpo selkäsaunan, ellei järjestystä valvova opettaja olisi ankarasti komentanut meluavaa joukkoa hajalle.
Jo edellisenä iltana Kyllikki kuuli kunniansa. Hänen koulutätinsä, vanhan neiti Pikkaraisen ystävä, vanha neiti Tietäväinen, kiirehti kielimään, että neiti Pikkaraisen turvatti keikkuu kadulla lyseolaisen kanssa.
— Mutta sehän oli Koivun Mauri! — selitti hämmästynyt Kyllikki.
Ei auttanut. Torut hän kumminkin sai, ja ankaran kiellon, ettei toiste käyttäytyisi yhtä sopimattomasti.
Senjälkeen Mauri ja Kyllikki välttivät toisiansa. Kyllikkiä harmitti, ja hän koetti unohtaa koko asian. Hänellä oli monta ystävää, hän oli luokkansa lemmikki. Mutta poika, joka istumistansa istui yksinäisen huoneen nurkassa kirjoineen, ei voinut yhtä helposti lohduttautua.
Oliko ihme, että Mauri näki isän ja kodin aivan uudessa valossa, kun hän kirkkaana talviaamuna ensi kerran palasi kaupungista? Lumi oli häikäisevän puhdas, joen jää kiilteli tuhansina tähtinä, ja tukeva käsivarsi, joka hänet nosti reestä, tuntui sanomattoman turvalliselta. Se tunnelma säilyi lupa-ajasta toiseen, erotuksena vaan, että keväällä oli vieläkin ihanampaa. Maalaispoika oli aivan huumautua sireenien, tuomien ja pihlajien tuoksusta, peippojen laulusta ja käen kukunnasta, joka kaikki oli uutta pitkän poissaolon jälkeen, mutta kuitenkin rakasta ja tuttavaa. Hän oli kiitollinen isälle, jolta hän kaiken oli saanut: koulun ja oman kodin. Mielellänsä hän teki työtä talossa lyhyen loma-ajan, josta kerrallaan oli kysymys. Nuori ruumiskin, nuutuneena paljosta istumisesta, vaati veronsa pelloilla ja niityillä, metsillä ja mailla. Mauri oli kaikkien ihmeeksi reipas ja puuhakas kuin hyvä maamiehen alku. Isä iloitsi ja päätteli mielessänsä: — Vielä hänestä tulee kunnon isäntä tähän Koivulle, oppinut ja toimen mies. Kyllä opettaja tiesi mihin kehoitti.