— Mitä? — Margit puolittain hämmästyi, puolittain närkästyi.
— Rouva on hyvä ja kysyy vaan tohtorilta. — Sandra katsoi Signeen ja Signe Sandraan, ja kumpikin hymyili merkitsevästi.
Margit jäi miettimään. Seuraus oli, että hän hätäyksissään kiiruhti Maurin luo. — Sandra luulee… Sandra sanoo… Mauri, onko se totta? Menenkö minä lääkärille? Sano, eihän se ole totta?
Mauri ymmärsi ja katsoi pitkään Margitia. Kuinka se ei ollut johtunut hänen mieleensä? Ehkä kukkanen siksi olikin hiukan kalpeampi, vaikka Mauri oli parhaansa pannut valmistaaksensa hänelle kaiken mahdollisen ilon. Sokeahan hän oli ollut — ja samoin itse Margit, lapsukainen.
Se selveni Maurille suurena, yllättävänä riemuna. Margitin levottomuus aivan vilahti hänen ohitsensa. — Oma Margit, kuinka Jumala on hyvä! Se rakas pieni yhdistää meidän sydämemme, etkä sinäkään enää ole yksin!
Mutta Margit jo itki hermostuneen kiihkeästi. — Ei ei, ei! — Hän torjui käsillään, kun Mauri läheni.
— Jos minä kuolen… En minä tahdo edes sairaaksi tulla! Ja ratsastaminen on minun ainoa huvini… Eikä minusta ollenkaan ole hauska hoitaa pieniä lapsia…
— Mennään lääkärin luo, Margit, hän neuvoo meitä. Sinä olet nytkin terve ja reipas — kyllä Jumala auttaa. Margit kulta, älä itke — et saa itkeä! Minä kun kuvittelin, että yhdessä iloitsisimme…
Maurin oli vaikea käsittää, ettei Margit todellakaan toivonut lasta. Sanoin he eivät koskaan olleet puhuneet siitä — mutta joskus sanaton kieli on selvempää. Ah, silloin voi erehtyä, kun kummankin sydämessä asuu aivan eri maailma. Tai ehkäpä Margitin kyyneleet johtuivat pelkästä yllätyksestä?
Seuraavana sunnuntaina Margit tahtoi tulla Maurin kanssa kirkkoon. Se oli ensi kerta pitkästä ajasta, aivan kuin lahja Maurille. Oliko tämä nyt uusi ihana alku, äitiysvastuun ensi hedelmä?