(kuohuksissa).
Minä menen … ja jätän sinut… Iloitse ja nauti työstäsi!… ** Tuossa on sinulla Johanna joka päivä oleva silmäisi edessä elävänä todisteena … voitko sinä päivä päivältä katsoa, miten hän nääntymistään nääntyy?… Rohkenetko sinä paaduttaa mielesi hänen sanattoman tuskansa ja kärsimyksensä edessä … ilman että se sinua alati soimaa?… ** — (Tukahtuneella äänellä.) Jää hyvästi!… ja elä niin onnellisena kuin omalta mieleltäsi voit… (Poistuu kiivaasti.)
MAILIISA
(on aikonut keskeyttää, jää hämmästyneenä kuuntelemaan; havahtuu vasta, kun ovi lyö kiinni; puoliksi Kreetaan kääntyen).
** Hän uskaltaa! hän uskaltaa syytää tuollaista pötyä minulle vasten kasvoja … minulle? minun omassa talossani!… Vielä tuo on hävytönkin kaiken muun lisäksi! — Onpa sekin mies!… eikö hän itse tullut tänne minua liehakoimaan?… ja juuri minua!… minäkö hänet tänne kutsuin, vai?… Käskinkö minä hänen iskeä silmänsä tuollaiseen ruikuttelevaan raukkaan?… Onko sekin minun syyni muka?… Nyt näkee, mitä siitä seuraa, ja nähköön! — Minäkö tässä annan pettää ja pilkata itseäni mielin määrin? Minäkö tässä rupean ihmisten naurun alaiseksi?… Tässä minun vaan pitäisi sanoa: Kiitos kaunis ja amen! Mutta ei! siitä kaupasta ei tulekaan mitään! sen sanon minä… Vielä minä olen Sillankorvan Mailiisa, sama kuin ennen… Ja tuolle miehelle minä kostan, kostan samalla mitalla kuin hänkin on minua loukannut ja nöyryyttänyt… (Hampaittensa välistä) Senkin vehkeilijä! ja mielistelijä! ** Kyllä minä sinulle näytän! Vielä sinä tunnet, ketä olet loukannut!… tunnet sen omassa lihassasi… Ei pidä sinulla oleman ilon päivää siitä, että olet minua pettänyt! minua, Sillankorvan Mailiisaa!
NELJÄS NÄYTÖS.
Sama tupa; lehdet poistettu. — Syksyisen harmaa iltapäivä lokakuussa, lopulta alkaa heikosti hämärtää. Äänettömyys.
JOHANNA
(istuu kangastuolissa, pää käsien varassa; huokaa syvään, antaa käsiensä hervotonna vaipua).
En jaksa enää … olen väsynyt … niin väsynyt… Olisi jo edes ilta, että loppuisi tämäkin päivä!