KREETA
(istuu sukankutimineen ikkunan pielessä, korjaa väliin tulta; vilkaisee aina tavan takaa Johannaan).
Lapsi raukka! jätä nyt tuo kutominen jo … sinä väsyt vaan… Ja mitä tuolla kankaallakaan sen kiireempää on … päivä sinne tai tänne, saman tekevää tuo!
JOHANNA.
Saa siinä kutoessa edes päivän kulumaan … se hyvä sillä! — Tässä minä nyt olen istunut ja kutonut koko armaan suven … päivästä päivään, viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen… (Huokaa syvään). Ooh… kuinka ne päivät ovat olleet pitkiä … loppumattoman pitkiä…! — On jo syksy … yhtä ja samaa, yhtä ja samaa päivästä toiseen…! Tulee talvi … samaa samaa aina vaan…! ** Eikö tämä sitte koskaan lopu?… minä en kestä enää… (Purskahtaa itkuun, painaa päänsä alas.) **
** KREETA
(lohdutellen).
Joko sinä taas itket?… Johanna … mitä tuo tuollainen on! Et saa jättää itseäsi noin suremaan … et saa!
** JOHANNA.
Oi, Kreeta!… minun on niin vaikeata olla … niin vaikeata.