KREETA.
Minkä sitä vanhemmatkaan voivat … jos nuoria kerran oma luonto ja halu siihen vetää.
MAILIISA.
Kyllä aina voi, kun vaan tahtoo!… Ja pitää voida! — Olisivat minunkin vanhempani vaan tiukemmin pitäneet minua silmällä tuossa ijässä, etten olisi päässyt muitten kylän nuorten seuraan … ei olisi minunkaan käynyt niinkuin kävi … eikä olisi ollut pakko ottaa heti ensimäistä, joka tielle sattui.
KREETA.
Olivathan ne teidänkin vanhempanne naimistanne vastaan, mutta minkä sille sitte enää voivat! Eihän voitu tällaisen talon ainoata tytärtä jättää niineen … ihmisten puheille alttiiksi.
MAILIISA.
Niin, ei voitu … ei häpeänkään vuoksi!… Ja niin täytyi minun vaan ottaa tuo mies, vaikk'en sitte enää olisi tahtonutkaan … ja elää yhdessä hänen kanssaan päivästä päivään, vuodesta vuoteen… Oli sekin elämää! — (Huoahtaa.) Hyvä, että sekin joskus päättyi!… Saa nyt tässä edes vapaana hengähtää.
KREETA
(huojuttelee itseään, huokaa).