KREETA.
Tulee kuin tuleekin taas tänään … tuolla kirkollakin äsken näin isännän puheissa meidän emännän kanssa… Muhkea pari kerrankin!… Eikö vaan olekin? — Niin kääntyivät ihmiset kirkollakin katsomaan … * huomasitko sinäkin, Johanna? — (Johanna hypistelee hermostuneesti kaulaketjujaan.) No, mitä sinä siinä mykkänä seisot kuin puukuva?
* JOHANNA
(yksikantaan, liikahtamatta).
Kuuntelen vaan…
* KREETA
(säikähtyen).
Kuuntelet?… (Kiiruhtaa ikkunaan.) Joko ne nyt tulevat? (Avaa ikkunan.) Ja minä kun en tähtää mitään, vaikka kuinka korviani heristän… Mahdoit sinä sentään erehtyä?… aivan varmaan erehdyit. — Tuossa syreenitkin ikkunan alla lemahtavat… Mikä ihana Jumalan päivä tänään!… On kuin koko luomakunta yhtyisi hartaaseen rukoukseen ja ylistäisi Luojansa kiitosta. — ** (Sulkee ikkunan, palaa etualalle.) Oli niin juhlallista kirkossakin … ja rovasti puhui niin kauniisti rippilapsille: »Muista Herraa sinun nuoruudessasi…» (Pyyhkii silmiään.) Ja minä ajattelin sinua, Johanna… Muistin miten olen sinua katsonut pienestä pitäen, kantanut sylissäni, leikkinyt kanssasi… Voi, voi niitäkin aikoja!… Ja että sinäkin nyt olet täysi-ihminen, Johanna!… (Huokaa.) niin ne vuodet vierivät!… Nyt on sinullekin tämä elämä alkanut! (Johanna purskahtaa itkuun.) Lapsikulta!… mikä sinun on?… Sanohan toki!… Johanna? **
** JOHANNA.
Minun on niin vaikeata olla … niin vaikeata… Olen niin yksin… Ei kukaan välitä minusta … ei kukaan…