Ah sydän ikinuori, taivaan laina, min hehku valostavi elon tieni, muu onnen osani jos liekin pieni, sun tähtes jumalia kiitän aina.
He varmaan siunasivat äityeni, myös hellin katsahtivat minun puoleen, jos kuinka joutunenkin vaivaan, huoleen, niin rohkeasti sykkää sydämeni.
Kun vaihtuu suvi, talvi; elon rata käy tietään mutkallista yllätyksin, niin liikut, sydämeni, värähdyksin;
mä elän, maailma jos miltä näyttää, ja vuolas virta suoneni mun täyttää; on murhe, ilo, kaikki ihanata.
MÄ KIITÄN.
Te elättekö, suuret jumalat, kuin muinen, kannatteko valtikkaa, kun iskee ukkonen ja salamat ja talven maille, suvi vaeltaa; myös kohtaloni johditteko? Niin nyt teille puhkeen kiitoksiin
vuoks toivehitten täyttymättömäin ja kaihojen ah aina kyteväin ja kangastusten, joita tavottamaan en väsynyt ma kuolohoni hamaan, päämäärän vuoksi, jota saavuttaa en konsaan, konsanaan mä saa.
On haava povessani polttava, ja ruhjoo ristiriita sielua. — Mä kiitän tuskaa jäytäväistä, syvää, eloa kiitän yhä ylentyvää. Mä kiitän, etsijän kun osan sain, inehmo, — pisarainen vain.
KYYNEL.
Kyynel, tukahduksiin hiljaa heityit, sielun salauksiin häivyit, peityit. Puhjennut et esiin, poveen kierit, vaivuit, sydänvesiin syviin vierit.