Isä yksinänsä harhaa maailmalla töissä. — Eipä talven öissä unta saa hän; tähtitarhaa tähyy silmä kaihossaan. — Koti kaukana on vaan.
Muistuu mieleen vaimon nuoren kirkassilmää kaksi, aatos ankeaksi käypi alla tuskan vuoren. — Entä lapset? Hymyjään milloin isä nähneekään? —
Tuolla tehdas — tuossa katu, köyhän miehen matkalatu. — Kodin tähtöstä ei näy; — sydän kivikovaks käy!
III
ILOLLA TERVEHDÄN.
Ilolla tervehdän jokaista aatosta, mi syttää sydämet, jotka nukkui untaan. Se salamana yötä häikäisee ja lankee valheen valtakuntaan ja herättää ja hämmästyttää.
Ilolla tervehdän jokaista säkenöivää sanaa, min hehkumieli julki linkoo. Se kaikkehen, mi lahoo, mätänee kuin säilä kuolettava sinkoo ja ainiaaksi kuoloon manaa.
Ilolla tervehdän jokaista tekoa, mi vastaisuuteen kuin kiila sitkas ponnistaapi. Sen eessä repee kaikki kelvoton, ja terve sijahan vain saapi, niin elo siirtyy uomaan uuteen.
Ilolla tervehdän mä uskoa, mi siirtää vuoret ja elävöittää kasteen lailla, saa vihannaksi elon aavikon ja yhdistävi mielet nuoret jo käymään aamunkoiton mailla.