Mun isän rautarattaineen he murjoi ammoin. Niin aukes kuilu kurjuuteen vain tuskan kammoin.
Taas hetken päivää pilkotti,
sain armaan, sulon.
Ja toivehissa lempeni
näin suven tulon.
Mut tehdas ryösti omaltain
pois posken pohteen.
Sai sinisilmät siellä vain
sairahan hohteen. —
Sä synnyit. — Äitis väsynyt
jäi syliin tuonen.
Iäksi sammui hymyilyt
ja syke suonen.
Nyt työhön yksin taivallan
ja yksin palaan.
Mies — surun kätken katkeran
mä sydänalaan.
Sait elon aamun ankaran,
vois olla toisin!
Ah jospa uuden maailman
ma luoda voisin.
Taas aatokseni vauhdin saa,
kun sinut tapaan.
Mä tahdon henkees puhaltaa
nyt hehkun vapaan.
Sinussa jääköön kytemään
vihani valkeet. —
Käy koston tulet liekintään,
kun lietsoo palkeet. —
Laps, polvellani istu vain ja leiki hetki. On isäs orja — raadantaan taas hällä retki.