Ja lattialla kehdossa
lepäilee valju lapsi.
Sen poski sinenharmaja,
iloton valkohapsi.
Kuol' isä tehtaan rattaisiin;
nyt äiti raataa päivät,
ja entisaikain muistelmiin
sulommat hetket jäivät.
Ei enää lieden ääressä
hupaisna häivy ilta,
vaan kolkkoa on elämä
kuin murheen musta silta.
Ja huokauksin katsahtaa
taas nuori äiti kehtoon:
»Pien' orpo osakseen se saa
vain ilottoman ehtoon. —
En sua, koito, kantanut
mä keväisehen hymyyn.
Sun huomenesi kiisi pois
pahojen pilvein lymyyn.
Mut pieno, äidin lemmellä
aatoksen' sua muistaa,
kun päivin ratas kiitävä
koneessa lankaa suistaa.
Ah ryskehessä tehtahan
niin pitkä, pitkä olo,
ja tuhat kertaa palajan
sun luokses, lapsi-polo.
Ja iltasella askeleet
mun lennättävät sieltä.
— Nyt lepää raajat väsyneet,
mut murhe murtaa mieltä.
Vaan kuinka tässä valvonen, käy synkemmäksi ilta. Ja yhä aukee etehen surujen musta silta.» —