Touhu toivorikas — sen
ohi kuljen, arkaillen.
Elon usko — murhe vei sen. —
— Muistan nutun repaleisen.
Suuri, kaunis kaupunki,
kuink' on kylmät katusi.
Repaleiset rivein pitkin
siellä näin, mä — kuljin — itkin.
KELLARIKERROKSEN LAPSET.
Kuule, ääni valittain kohoo taivon äärtä vasten. Kellarissa asuvain itku on se pikkulasten.
Siellä katse riutuva,
jot' ei helli päivän terä.
Kiviluolan lapsella
leikkitanner pihanperä.
Kävyt, sammal, kukkaset,
rannan hiekkapenkeret,
aallot loiskivaiset varmaan
soisi heille ilon armaan.
Haa, on turhaa ruikutus,
tuolta soi jo kirous.
Vaan ei auta itkun voima
eikä kirous ja soima.
Paljon maassa onnea, loistoa ja elämätä. — Kiviluolain lapsilla yltyvi vain puute, hätä.
ILOTON ILTA.
Hän istuu iltaa yksinään, on mieli murheen-arka; tuijottaa illan hämärään nuor' äiti, äitiparka.