Nyt katsahtaissa pienoon
päivä hymyy,
ja luokse kolkon tienoon
onni lymyy.
Tuo kultakutrein väike
onhan aivan
kuin suviaallon läike
unheeks' vaivan
ja viaton sen somuus lumousta, min tieltä onnettomuus häipyy musta.
Mä elon arvan vajaan
olin saanut. —
On pienon tullen majaan
murhe laannut.
Taas, sydän, irroittuvat ilmaleijas, ja aukee unikuvat, taivas seljas.
SYYSKUVA.
Niin mykkä on valkokoivu, ei lehvät laulaen soi. On raskas aaltojen siinto, ei kaislikko hymytä voi.
Lymys aurinko alle pilvein,
ja usvassa itkee maa,
ja rannikon lintu rukka
puun oksalla vaikertaa.
On hiljaisuus niin synkkä,
sydän kauhistukseen jää,
kun murheen musta purje
yli ulapan häämöttää.
Ja kaukaa kärsimysmajat
nyt sieluhun kangastaa,
sadat nousevat kurjuuskuvat,
ja tuskasta huokaa maa.