Aukeni päivyen radat, heijasti ikkunat sadat kultaista uomaa. Vankilat, hullujenhuoneet näytti kuin oisi ne juoneet aurinkojuomaa.
Haastoi vangit ja hullut:
oisiko päivä tullut, —
lienevi harhaa? —
Katkesi toivojen siipi.
Aurinko aleten hiipi
taivahan tarhaa.
Päivyt sammui mereen, painui jähmetys vereen; kaupunki kuoli. — Havahdut itkuhun vienoon; kulkee ylitse tienoon harmaa huoli.
VAIENNUT HARPPU.
Jo kauan helkähteli harppunen,
ja lensi laulu avaruutehen.
Se laulu kannattell siivillään
vain sydänlempeä ja hymyjään.
Se laulu lailla sadun viihtävän
pois kutsui hyörinästä elämän.
Se kutsui tähtösien karkeloon
ja poven syttynehen hurmioon.
Niin helkkyi harppu halki aikojen,
mut tuota kuunnellut ei ihminen.
Ja sitten soittanut ei harppukaan,
ja kolkko autius jo verhos maan.