Nyt miten käynevi, on hämärää,
ei ihmissilmä tähtösiä nää?
Maa puhjenneeko enää kukkasiin
ja toivo syttyneekö sydämiin?
Ei enää kaikkeuden harppu soi,
ei tähdet taivahalla vakamoi.
Ja inehmoinen side silmillään
käy yössä yksinänsä värjymään.
PETTU.
Se saapuu läpi kolkon korven, yli huuruisten soiden, ei soidessa torven, vaan hiljaa kuin aave, luurankona ilkamoiden, yön kuutamokenttiä kulkein ja katsehin julkein, elonvirrat hyytäen, tuhat tuskaa syytäen, kunis kuolee toivojen kukka ja sammuu haave ja kaiken, kaiken on hukka.
Se saapuu sydänmaille loitos, kussa kurjat on majat, elo vaikea koitos ja ankeat ajat. Kita ammollaan se uhreja halaa, lumihärmänsä vaan kuin myrkyn se valaa yli laihojen lauhkeain. Läpi himmeäin ikkunain käy kiinni hentoihin lapsihin ja vanhoihin, harmaahapsihin. Lyö isää, mi kaskea viersi, monet turmat kiersi, ja äidin valjuksi saa.
Se saapuu kuin entisaikojen ilmestys. — Jo ammoin kertoivat taatot: käy kuolon saatot sen kintereillä, ja kyyneltulvat sen teillä luo kärsimys.
Se saapuu. Jo vapisee ilma, sä kuuletko, kuin huokaukset sois? Sydänmaa on uhmaton, autio, kuin hauta se ois. Puut säikähtyy, ja arka kyy pian piilohon painaltaa; ja vienon pää painuu lintusen pienon, puron pulputus taukoaa.
Syys koittaa. On eessä talven tulo; meni riemut ja elämän sulo. Jo kylmenee onnen haave: kotilies. Nälän nousee armoton aave kuin kuoleman viikatemies.