KALERIORJAT.
He purressansa on tylsin ilmein, ja ryppyistä otsaa hiki uurtaa. Käsivartensa laihat, luiset vain alati liikkuu, kun vastaan Adrian tuulta alus kiikkuu. Noin soutimiltaan ne purtta tempoo kaler'orjat aamusta iltaan, ja yllänsä siuhkavi siima.
Ja mahtava Rooma yhä orjia laumoin se aalloille ajaa. Ne varmaan on sielua vailla ja soutaa sotapurtta ne joutaa. Kas tempoen jättien lailla, mi kahleita kantaa, päin vierasta rantaa he ponnistaa.
Yhä siuhkavi siima, ja vettä halkovi airot. Käy Adrian myrsky, alus huojuu, virma on viima, ja hurjana hyrsky kuin kuolema aalloista irvii.
Yö yllättää ja kalske kahlerautain vain myrskyn ulvontaan se uppoaa.
Mut orjat ne purtta kiskoo. Meri kuohujaan yhä vinhemmin viskoo, kunis ammottaa kidat hornan hautain.
Niin myrskyjen syliin sotapursi se hajoo, ja orjat ne kytketyt kahlein hätähuudoin vihlovin meren kuohuihin kera pirstojen vajoo.
Mut vielä — niin luullaan — yhä rannoilla kuullaan, miten siimat ilmassa sinkoaa. Ja vielä se nähdään sotapurren haamu, mi Adrian ärjyissä haimentaa.
ERÄMAASSA.
Aava, autio on rahkasuo,
syksyn halla usviansa luo.