Istun tumman poppelin alla, varjot vaihtuvi nurmella. Herpoo hehkuva henkeni palo raukee rintani riehuisa.
Käteni ristissä rinnan päällä
katselen kulkua pilvien.
Viileä viihtymys mieleni täyttää,
sydän on tyyni ja vakainen.
Istun hiljaa ja pohjasta rinnan
unteni uhria suitsutan.
Alla poppelin juhlallisen
valojen voimia kumarran.
Täällä mä tajuan tuntoni äänen, täällä mä itseeni havahdun. Tuulonen oksilla vaikenee, kun hiljaa, hiljaa mä polvistun.
VI.
Käy hapsin hajaisin ja jaloin paljahin mun Kyllikkini tuonen nientä. Ja pajunlehviä hän taittaa vihreitä ja sitoo seppelettä pientä.
Hän seisoo yksinään ja sitoo seppeltään, hän sitä solmiaapi mulle. — Kai kerran joutunen mä tuonen niemellen ja kunnahalle kaihotulle.
Ah silloin Kyllikki mä olen luonasi ja sulta seppeleeni perin. Ja lemmen ruusut nuo taas umpujansa luo ja hohtelevat punaterin.
— Mä näen haamusi ah armas Kyllikki, kun yksinäni täällä kuljen. Mut kerran joutunen mä tuonen niemellen ja sinut syleilyyni suljen.