Uurastin ja raastin, vaikka koski rintaa. Elämä se nosti kärsimyksen hintaa, kunnes ratkes suru silloin, itkin yöni, itkin illoin.
Vihdoin kanteloisen polvelleni nostin. Helkynnällä soitin kohtaloni kostin. — Ja mun soittaissani saavat hoivaa rinnan verihaavat.
KYLLIKIN LAULUJA.
I.
Mä pakenen rannalle lahdekkeen,
kun sulhoja tuvassa liikkuu.
Täällä eessäni nään minä vapahan veen
ja allin, mi aalloilla kiikkuu.
Ne turhaan tarjovat kihlojaan
Kuu, Päivä ja Illantähti.
Mun mielen’ on allina aalloilla vaan,
jo ammoin se sinne lähti.
Mun mieleni lähtihe uneksimaan
siitä suuresta sankarista,
joka kerran saapuvi kertomaan
mulle oudoista rantamista.
Pois vieköhöt kihlansa sulhot nuo,
pois helmyet, huivit ja soijet;
kenen sydän jo kammoten luotaan luo,
hällä kolkot on vuotehen oljet.
Mä vuottelen aikoa armasta,
kun saapuvi satujen seppä,
josta kertovi aaltonen liikkuva
ja rannan tuomi ja leppä.
Kas silloin pyynä mä pyrähtelen
hänen lietensä lämpimille.
Ah kerran, kerran mä matkannen
satusaarille kaukaisille.