II.
Milloin tulet toivojeni kulta, unten urho uljahin. Tulet hehkuin taivahista tulta, kiidät kotkan lentimin. Kutsut, viehätät mun valtavasti, tempaat Pävätärten karkeloon, sinne missä pilvet hartahasti kietoo, hurmaa huumioon.
Milloin tuletkaan sä uneksuttu sulho, säihkysilmäinen, aatoksilleni niin outo — tuttu, jota odotan mä arkaillen. — Katso, rusoittaapi taivonkaari hattaroiden harjalla. Siintää silmihini satusaari tuolla, tuolla kaukana.
III.
Päivä on kirkas, ja notkuu vain
kangaspuissani niidet.
Lemmenkaihossa vuoteellain
valvonut yöt olen viidet.
Valvonut yöt olen nähtyäin
Kaukon sulhoista parhaan.
Oon kuni eksynyt mielessäin
lempeni kukkaistarhaan.
Lentäös syöstävä sukkelaan,
ottaos vauhtia uutta.
En minä lemmestä riudukaan,
valvo en yötä mä kuutta.
En minä jouda kuihtumaan
Kaukoni silmien nähden.
Kukkana mielin notkua vaan,
kun minä kisoihin lähden.
Päivä on kirkas, ja kimmoilee
helskyen kankaassa pirta.
Hopean hohtavaks’ vaikenee
mieleni vierivä virta.
— 10 —