Vitkaan astuu ajattaret elon korpitietä jylhää. Tuskan lyijy jalat puutaa, rinnassaan on tuhat haavaa, mieli täynnä vihaa ylhää.
Kumaraan jo painui selät,
hapset hopeoitsi huoli,
himmeni pois silmän tuike,
suru uursi posken kalvaan. —
Hymy, ilo, rauha kuoli.
Astuvat. On eessä taival tuntematon. Yllä mykkä, tumma taivas. Väsymystä kuolon toivokaan ei liennä, — heit' ei varten manan pursi.
Korpiteillään ajattaret raadeltuina asti veriin, kaatuneina, jälleen nousten harhas. Siitä vihan tulet syttyy heillä silmäteriin.
Astuu, astuu ajattaret
povessansa kähyt käärmeen.
Ajattaret, kostottaret
ihmisuhrin huolten huntuun
loitsee synkän surun päärmeen.
Ajatarten kostovalta
korpehen luo kirojansa.
— Vitkaan vierii ajan ratas,
valon pilkettä ei paista. —
Koston uhrina on kansa.
Mistä apu, mistä hoiva
sekasortoon yössä korven?
— Nousee joukko, jok' ei usko
sokeaan vain kohtalohon,
nousee, tempaa taistotorven.
Kuulkaa: pian korpimailla kaikuu uusi tunnussana: ylös, kohtalonsa kantaa käsissänsä kansa, jot' ei voita mahtavinkaan mana.
Ääni kaikaa, kohta havaa
kohluistansa korven väki.
Ajattaret hämmästyy, ja
elpyy elo uusi, nuori. —
Puussakin soi kevätkäki.
Ajatarten valtaa vastaan pantava on uusi voima: ihmistahto, yhteistarmo luomaan lohtua ja hoivaa, häätämähän sorto, soima!