Temmellys, se johon käydään, ihanampaa ompi toki, kuin on kuolo sorrettuna. — Lohdullist' on tieto, että oikeutta puoltaa koki!
Laulu sumussa
Ne nousevat sumujen vuoret kuin peikot piiloistaan, ne kiirien yhteen kaartuu, yli taivahan kohoo ja saartuu, on maakin jo vallassaan.
Tien telkivät auringolta
ja valavat harmajan hyyn.
Ne sulkevat näköpiirin
ja ilmaan nostetun viirin
hämyn synkkähän syleilyyn.
Ne kasvavat sumujen vuoret
yli laajan lakeuden.
Matalalle jo pilvet putoo,
ne päittemme ympäri kutoo
sumuhunnun hallaisen.
Sumun suurien vuorten alle
jo peittyvi pienonen maa.
Ja ihminen kuihtuu, jäytyy,
yhen kuulevi käskyn: "täytyy".
— Valo, vapaus unhoon saa.
Ne kiertyvät sumujen pilvet
ylt'ympäri ihmispään.
Ne hiipii äitiin ja isään
ja nousevan nuorison sisään.
— Valo tuskin pilkkiikään.
Sumuvuorten alla niin raskas elon pitkä on päivätyö, kun päivyt ei valkene, suuri yhä eessä on synkkä muuri, ja yllä ikuinen yö.
Oi ihminen, ihminen, vielä
hiven toivetta kipinöi.
— Toki aurinko radallansa
lie, vaikkakin piilossansa,
kai maata se ikävöi.
Kai kerta se jälleen palaa,
sumut harmajat hälventää.
Se uijahan ratansa uurtaa
yli maan, miss' ihmiset puurtaa
side silmillä, tylsänä pää.