Kuin Simsonin vihlovi sulla
sydänjuuria haavat,
ne viilteli orjuus-okas
Ne arvelle tulla
ei ehdi.
Mut kerta kuin Simson ihan sä jättinä jälleen yli uhmaat sortajain päiden, ja leimuvi vihan pyhä lieska.
Noin nouset. Haa, kuka tuhma sun sortuvan luulee ikiorjaks' herjojen näiden. — On ikuista uhma, se nostaa.
Vallankumouksen uhrit
Lempi pyhä povessansa, aate jalo johtonansa halki yön he uskalsi. Kulmillansa aamurusko, sielussansa suuri usko kuolemaa he tervehti.
Raudanraskas sorron paino, kurja vapauden vaino verirauhoitusta toi. Nälkiin näännytetty kansa makas' maassa kahleissansa, tuopa rintaan tulta loi.
Hehkumielin, nuorra aivan astuivat he tietä vaivan kaikki, kaikki uhraten. Mit' ol' enää lepo, koti heille, jotka valvoi, soti hengen eestä kamppaillen.
Monet kelmenivät posket,
puhkes äitein kyynelkosket. —
Hepä yhä tuleen sous!
Kymmenen jos sortui veriin,
väkivallan miekan teriin,
sata taistoon heti nous'.
Miten kauniita ne sielut! —
Ammottavat, ahtaat nielut
uhkaavana iski päin.
Muserrus ja: "lisää tuokaa
hornan henkein himoruokaa",
sorron peikko huusi näin. —
"Riehukohon veripilvet, ylös valon sotakilvet", äänensä se vastaan soi — "Kieli irti kiskokaatte vankilaan he viskokaatte", sorron peikko ilkamoi.