MIETTEITÄ
GIORDANO BRUNO.
»Auk' ahdas kammio ja rikki lukot, nää muurit valhe pystyttänyt on. Pois silmiltä jo sitehet ja tukot, mä tahdon pääni nostaa valohon!»
Näin lausui hän ja rautaoven mursi,
läks' elon ulappata kyntämään.
Totuuden valtamerta kiisi pursi,
ja munkki istui siinä mietteissään.
Toin toistaan suurempi nous' hyökylaine
ja purtta vasten kuohujansa löi.
Mut rintaa painoi lyijynraskas paine,
kun yöstä päivähän se ikävöi.
Säteili jalo otsa, silmä hohti,
kun nous' hän vapautta vaatimaan.
Hän paavin meuratessa seista tohti
ja sanat kumpusi nää huuliltaan:
»Pois kirkon valheopit, dogmit löyhät,
joit' ompi sommitellut kataluus.
Ne mielen autioi ja ontot, köyhät
koht' oomme, ell'ei koita valo uus.
Pois kuvat helvetin nuo, jotka maalas
vain uskottavaks' vilppi, viekkaus.
Jo kyllin kauvan sumun suossa kaalas
tää kansa, alkakoon jo nousemus.
Pois hengen kahleet, sitehistä vapaa
meill' olkoon omantunnon uskonto.
Jumalaa palvellessa omaa tapaa
nyt kukin noudatella saakoon jo!
Ja kunniahan tieteen tulisoihtu,
se koskaan pettänyt ei tutkijaa.
Nyt sammuttakaa virvatulten loihty,
kun valon aurinkoinen sarastaa.