Ikuisen valon iki-uusi hohto
taas etehemme tuolta heijastaa.
Pois kehnot paimenet ja heidän johto,
yön helmaan ihminen ei kuolla saa.
Kun aatos kätkettihin ihmisrintaan
niin luotiin elämää se antamaan.
Me möisimmekö nyt sen kullan hintaan
ja vaihtaisimme valtaan, mammonaan.
Ei! Outona ja suojatonna ennen
mun käyköön tieni, korkeelle se vie.
Mä minne kulkenenkin, minne mennen,
tok' ihanteille uskoton en lie.
Lyö meri vaahtojas ja kuohu povi,
kun sankarelon kuuluu kutsumus.
Nyt aukee vapauden valtaovi
ja uuden ajan alkaa sarastus.»
Näin lausui hän ja vastakaiku heikko
se ajan yöhön hukkui pimeään.
— Mut kaameana nousi vainon peikko
»kerettiläistä» tuota syyttämään.
Tok' on hän tyyni, niinkuin mies sen uskon
mi vankityrmääkään ei säikähdä. —
On pyhä taistelo eest' aamuruskon,
kun ympärillä yö on pimeä. —
Giordano Brunon vankilaan he telkes,
mut vapaan hengen kahlita ken voi.
Ja hälle kirkkaammaksi totuus selkes,
ja vapahduksen valtalaulu soi.
Hän tuomittiin, ja roviolle kuolee
mies Italian suurin, puhtahin.
Oi kohtaloa julmaa, tuota huolee
nyt jälkipolvi runsain kyynelin.
Mut muisto elää kunniakas, pyhä,
ja elää ikuiset ne ihanteet. —
Myös meidän kaihomme on kauvas yhä,
vaikk' edessämme myrskyset on veet.
On kauvas kaihomme ja innon saamme
totuutta, oikeutta puoltamaan.
Me vapaaks' ajatus jo vaatikaamme.
— Giordano Bruno suott' ei kuollutkaan.