KUOLEMATON.
Vuossataiset kulkevat kulkuaan ja peittyvi unhoon aikojen vaiheet, mut murehen aiheet ja tummien tuskien tuiverrukset ei koskaan, koskaan ne kuole pois, sillä kuolematon on murhe.
Ei kuole se pois vaan yhäti liikkuen elämän mailla se vaanivan, väjyvän haukan lailla ain' iskevi kyntensä sielujen pohjiin ja kalvavi repien, runnellen.
Tuo ikuisten itkujen hengetär öin, päivin etsivi uhrejaan. Mut sielut hehkuvat, hyvät nuo parhaat, intoiset, syvät ne hänelle saaliiksi kelpaa vaan. —
On paljon — ihmiskääpiöitä, jotka mietteitä, töitä ain mittovat ahtahin aatoksin. On paljon maassakin maleksijoita jotka ryömii ja tonkii kuin myyrät varjossa pimennon, ja kaikki ne kurjat kääpiösielut ovat turvassa tuskalta, itkultakin. —
Näen vuossadat kulkevan kulkuaan, mut samoina pysyvät ihmiset yhä Mi on toiselle pyhä, mikä toiselle korkeella päilyy, mikä kalliina, suurena säilyy,
sitä toiset ei jaksa nähdäkään, ja toiset sen tomuhun tallais' jos vois, sillä itkuista on tuo taistelo hengen ja aineen, ja siinäpä uhreja alati hukkuu alle tuskien laineen… Näen jaloja, suuria, kirkkaita sieluja kuin tähtiä talvisen yön, mut murhe kaikista tuijottaa…
Oli kerta se aika, kun kaunista unta näk' ihmiset. He näkivät toivojen rohkeiden liki voittoaan varmasti astuvan, mut unten taika se hälveni pois, ja riutuen kansat taas vaipuivat vaivahan, kurjuuteen.
Mä seison ja katselen miettien, kun ryskien kiitävi aikojen pyörä. Mut yksi on valtias, mahtava, synkkä… Tuo kuolematon on murhe.