Ajan hengetär taudin vankina makaa, elämän siteet ne särkyy ja löyhtyy, kaikki henkisesti kituu ja köyhtyy. Eläimen viettejä kuohuvi povet, auki on hornan ovet
Villit voimat on irrallaan, raakahan mahtihin perustuu valta, hengen ylevyys ei kansoja johda, ajatuksen siivet on katkaistu, unelmat iskuilla ratkaistu, taivaalla tähti ei hohda.
Musta on yö,
selkäpiitä kaameus riipii.
Kuolon kellot lyö,
epätoivo kamala mielihin hiipii.
Elämän perusteet laihoina horjuu. —
Kysyen ihmiset toisiinsa tuijottaa:
»Turma uhkaa, ken sitä torjuu?
Kärsimys täähän on kamalaa.» —
Ajan hengetär sairastaa, soi väkivallan torvet, koi kosti kaikuvat korvet. Minnekkä joudumme, siitä on kysymys, sekasorto kasvaa, yltyvi hämmennys, pelastusta onkohan lainkaan?
Musta on yö, mielistä huokaus nousee: Emmehän aikone vaarassa nukkua, hävitä, häipyä hornan yöhön, mustien aaltojen alle hukkua, emmehän epätoivon kuiluhun vaipua, tuonelan oikkujen orjaksi taipua. — Siksi me nousemme työhön.
Syksyllä 1903.
TYÖN LAULU.
Pois uni, pois, valvova aina on valpas. Velttous pois. tempaa jo huotrasta kalpas, hengen kalpa se tahraton.
Taistohon käy, mielen alhaus, rinnan kyy, himokin halpa se saastojen syy kukista, ainiaks' voita, voittajan laulua soita.
Kasvaos ain', keskellä aikaa rikkinäistä ehjänä, suurena säily, ellös horju ja häily, lujitu kohtalos vastasäistä toivoen, uskaliain.