Elämän taivaalta ukkoisnuolet
maisia majoja lyöpi.
Murtava murhe ja haikeat huolet
sydäntä jäytää ja syöpi,
Elämän taivaalla tuulet suuret
rajusti kulkevat aina.
Kellä on syvällä sitkeät juuret,
sit' ei ne maahan paina.
Ihminen, jaksatko rohkeasti
kulkea elämän maita?
Jaksatko kulkea kuoloon asti,
vaikka on onnetar saita.
Jaksatko alla tän synkän taivaan,
lyödessä tuulen vinhan?
Etkö jo väsy sä maiseen vaivaan
taistohon elämän inhan.
Ihminen jaksatko niin kuni kukka
tuo joka kevättä vuottaa.
Iskut jos lyö, niin ei peri hukka
sitä ken valohon luottaa.
Ihminen, nouse, jos taivas on musta,
terästä tahtosi pontta!
Ilman intoa, uskallusta
ois elo tyhjää ja ontta.
Ihminen, noin jos luottaen lähdet joskin taivas on musta. Kerta ne koittaa sullekin tähdet antaen lohdutusta.
II.
Mik' onkaan sulompaa kuin mielentenho tuo, joka syttyy, konsa näköpiiriin taas luonto kuviansa piirteieepi. Jo silmä kirkastuu ja mieli elpyy veen välkkehestä, kumpuin kukkasista ja sydänkin taas nuortuvansa tuntee.
Noin astuttaissa myöskin hengen mailla luo heijastusta sieluun kuvasarjat niin lumoavan kauniit, luonnonraikkaat niin väririkkaat, ihanat ja suuret. Kas aatteen mailta sopusoinnun kummut ja ihanteiden lehtorannat rakkaat sun katsettasi kaihoisata kohtaa.