33.
Istuin veneen perässä, jonka kokka oli nuoralla laiturissa kiinni. Pienet väreet vierivät venettä vastaan. Nuori kaisla huojutti uneksien päätään. Sudenkorentojen siivet surisivat. Kalanpojat telmivät vastapuhjenneen lumpeen vierellä. Aurinko paistoi. Oli sydänkesä riemuineen.
»Pium, poum poum, pium poum!» kumisivat kellot tornissaan.
Mitä kuolemattomia säkeitä tämä kaikki olisikaan synnyttänyt runoilijan sielussa, koskapa minäkin, Varpu Vapaa, ajattelin elämäni runottomuutta kaihoten.
Elämäni on ollut suurin piirtein katsottuna nuolemista ennenkuin on tipahtanut. Vaikka olen vasta kaksikymmentäkuusivuotias, on sieluni näivettynyt pistäväksi vanhanpiian sieluksi. Hakkailuun, komeuteen, valheeseen, nollien kirjoittamiseen olen perin pohjin kyllästynyt. Ainoa iloni on, ettei maailma tiedä sieluni konkurssista mitään. Niin, onhan minulla toinenkin ilo, ilo toisten ihmisten vahingoista.
»Mitä näet vedestä?» kysyi tuttu ääni veneen kokasta.
Hätkähtäen huomasin veneeni liukuvan kaukana rannasta. Olinpa todella tylsistynyt, kun en ollut huomannut saaneeni seuraa. Pakoonpääsy oli mahdotonta.
»Et suinkaan aikone järveen hypätä, kun noin hätäytyneenä ympärillesi vilkuilet?» kysyi L. Kr. tarttuen airoihin.
»Niin vastenmielinen ei toki läsnäolosi ole», vastasin kylmästi.
»Minne saan soutaa?»