Maassa vierelläni polvillaan oli esimieheni, Asser Äyrämö, Luomakunnan Kruunu. Riuhtaisin käteni irti. Itkin entistä kovemmin. Nyt ilosta itkin.
Hän nosti minut syliinsä kuin höyhenen.
»Kuinka tyhmää on istuutua märkään maahan! Istukaa kauniisti sylissäni ja kertokaa, mikä teitä noin haikeasti itkettää!»
»Päästäkää minut heti irti! Te rypistätte pukuni.»
Hän vangitsi molemmat huitovat käteni. Kimmurtelin vieläkin vastaan. Tämmöinen väkirynnäkkö ei ollut mieleiseni. Siten sopi kohdella piikoja ja pyykkiämmien tyttäriä, mutta ei kaltaistani kunniallista, sivistynyttä tyttöä. Kosiomiehen täytyi lähestyä minua arkana, rukkasia peläten, olipa hän sitten vaikka rakastamani Asser Äyrämö.
»Kun olen kerran saanut teidän kaltaisenne pikkulinnun syliini, en laske sitä niin helpolla irti. Älkää rimpuilko tai suutelen!»
»Te olette konna, jos suutelette turvatonta tyttöä, jota ette rakasta.»
»Kuka on sanonut, etten sinua rakasta, Kekälesilmä!»
»Kuka on antanut teille luvan sinutella minua?»
»Hän, joka käskee minun suudella kimmeltäviä vesipisaroita silmäripsissäsi.»