Oli kerran mies, jota minun täytyi nimittää isäkseni. Juoppo retku, äidin suru, minun kauhuni, lähimmäisten mieliharmi. Äitini pesi pyykkiä selkä koukussa aamusta iltaan. Jos isä rupesi liiaksi reuhaamaan, sai hän märällä lakanalla ympäri korviaan. Pyykkipadan porinaan heräsin. Pyykkipadan porinaan nukuin.
Asuimme kunnanlääkärin pyykkituvassa. Kaunis puutarha oli pyykkituvan ja lääkärinasunnon välillä. Mutta jos taitoin ihanan kukan tai poimin viekoittelevan marjatertun, niin sain vihlovan piiskasaunan.
»Hyvä Jumala», rukoilin minä, sillä äitini oli uskovainen ja kertoili minulle ihmeellisiä asioita taivaasta. »Hyvä Jumala, ota tämä puutarha tykösi taivaaseen tai lähetä pieni, valkea enkeli, joka antaa minun poimia yhden kauniin kukan ilokseni ja muutaman marjatertun syödäkseni!»
Puutarha ei lentänyt taivaaseen. Pieni, mustakutrinen, valkopukuinen enkeli sensijaan tepasteli sen käytävillä.
Hiivin luokseen. Lauloin. Tanssin. Heitin kuperkeikkoja. Saavutin valkean enkelin suosion. Hän ojensi minulle valkean kätensä ja pyysi leikkimään kanssaan.
Silloin lensi valkean ruusupensaan varjosta lihava, kaksileukainen akka.
»Kuinka sinä, likainen kerjäläiskakara, uskallat tarttua tohtorin Sadun käteen! Ulos tielle! Siellä on teikäläisten koti.»
Viisi paksua sormea raateli raivokkaasti keltaisia palmikoitani.
Huusin. Huusin voimieni takaa. Pieni, valkea enkeli huusi myös.
Tohtorinrouva riensi apuun valkeasta rakennuksesta. Äitini riensi apuun pyykkituvasta. Molemmat äidit nostivat itkevät kultasensa syliinsä.