»Mikä on hätänä?» kysyivät he.
»Stiina löi vierasta lasta, joka leikki kauniisti kanssani», sanoi mustakutrinen enkeli.
»Tuo lihava akka ei anna minun leikkiä enkelin kanssa, vaikka minä hänet tänne Jumalalta pyysin», selitin minä.
Tohtorinrouva hymyili. Hän tukki viittauksella puolustautuvan palvelijansa suun.
»Mikä sinun nimesi on?» kysyi hän minulta.
»Varpu. Ja minä tahdon leikkiä enkelini kanssa. Jumala lähetti hänet antamaan minulle kukkia ja marjoja.»
»Valpuri hänen nimensä on, mutta me sanomme häntä Varpuksi», selitti äiti.
»Sinä saat leikkiä Sadun kanssa», lupasi ystävällinen tohtorinrouva ja taputti päätäni. Minusta näytti hänkin suurelta, valkealta enkeliltä. »Mutta Satu ei ole enkeli. Hän on pikkutyttö kuten sinäkin. Hän antaa sinulle kukkia ja marjoja.»
Vai ihminen Satu oli! Samanlainen hän ei ollut kuin minä. Mutta minä sain leikkiä hänen kanssaan. Sain poimia kukkia hänen luvallaan. Sain syödä marjoja hänen seurassaan. Sain pukeutua hänen vanhoihin vaatteihinsa. Hän, Satu, aina antoi. Minä en voinut koskaan antaa.
Välisti tuli puutarhaan kolmas tyttö. Hän oli punainen, sininen, keltainen tai kirjava, valkea harvoin. Hän juoksi kukkasaran poikki, hän viskeli marjoja käytäville, hän nipisteli Satua. Minua hän kivillä heitteli. Kun häntä toruttiin ilkeydestään, osoitti hän minua ja sanoi: