»Ei siinä ole mitään erikoista. Tuossa on, jos sinua sen lukeminen huvittaa.»
Salakuuntelijan korviin saapuu äkillisiä rasahduksia, jollaisia tavallisesti aiheuttaa paperin repiminen pienempiin osasiin.
»Asser, mitä nyt teet?»
»Kuinka sinä viitsitkin kirjoittaa vanhemmillesi tuollaista! Milloin minä olen kieltänyt sinua lukemasta kotoasi tulleita kirjeitä?»
»Eihän siinä niin ollutkaan! Käsitit väärin. Pyysin isää vain osoittamaan kirjeensä minun niinelleni, sillä sinä voit unohtaa kirjeet taskuusi, enkä minä saa lukea niitä kuin joskus aikojen perästä.»
»Se voi kyllä olla tarkoituksesi, mutta se ei käynyt kirjeestäsi ilmi. Vanhempasi luulevat pian, että olen sellainen despootti, etten anna sinun edes heidän kirjeitään lukea. Kirjoita uusi kirje ja pane siihen tähän tapaan: Olisin iloinen, jos sinä, isä, lähettäisit meidän kirjeemme minun nimelläni. On ihanaa saada ihan itselleen osoitettu kirje.»
»En kirjoita mitään.»
»Katsopa pikkuista! Oikeinko pikku suu meni mutruun? Ja kyyneliäkin silmissä! Kuka on nyt noin lapsellinen, että itkee moisesta joutavuudesta! Elämässä on raskaampiakin suruja itkettäväksi. Kas niin. Tästä saat pari suukkoa. Joko nyt on pikkuisen taivas kirkas. Istupa tuohon polvelleni! Siinä kirje isälle syntyy itsestään.»
»Ah, Asser! Kuinka herttainen olet!»
Salakuuntelija: Ah, Asser, kuinka herttainen sinä olet! Suutelen kättäsi!