»Käki on tullut!» huudahdin ääneen. Jos vielä olisin ollut likainen tenava, viisi kuperkeikkaa olisin sulasta riemusta kiepsauttanut.
»Käki on tullut!» kuulin tutun äänen sanojani toistavan lähimmän naapurini avatulta akkunalta. Ääni ei ollut kaiku.
Sadun kamarin akkunalaudalla punaisen kukkivan pelargonin vierellä istui punaista, sinistä, keltaista, kirjavaa. Totisesti! Siinä istui Aina-Siviä Aho kädet taiteen kaikkien sääntöjen mukaan kohti taivasta kohotettuina.
Elämäni kaikki katkerat muistot pyörähtivät piiriksi ympärilleni. Siinä istui hän, joka minua lapsena kivitti, puri, potki, haukkui. Sama, joka koulussa minua sorti, painoi, pilkkasi. Sama, joka minua piikana kohteli isänsä konttorissa. Niin, siinä istui hän, joka varmasti minulle selkänsä seurassa kääntäisi, säälittä sukuni paljastaisi, jos eteensä ilmestyisin.
»En ymmärrä, miten Satu noin julkisesti seurustelee pyykkiämmän tyttären kanssa», sanoisi hän ympäröiville rouville nenäänsä nyrpistäen.
Painuin kuusien suojaan kuin pahantekijä. Hiivin tielle. Häivyin metsään. Hämärä teki tutut tuntemattomiksi, kun kotia tulin.
Ja aamulla ilmoitettiin minut konttorissa sairaaksi. Tehtaan puolesta kävi lääkäri tutkimassa ja totesi: angiina ja vatsa epäkunnossa. Huh! Vieläkin värisyttää, kun muistelen, miten tein kurkkuni punaiseksi ja vatsani epäkuntoiseksi. Olen tartuntavaarallinen. Hoitajatar käy pari kertaa päivässä katsomassa sairasta.
Tänään pujahti Satu minua tervehtimässä. Hän on hento ja kalpea kuin metsän sydän varjossa kasvanut oxalis, ketunleipä.
»Älä tule! Tauti voi tarttua», varoitin.
»En toki ole pelkuri», vastasi hän istuutuen vuoteeni laidalle. Sitten hän katseli hyvin tarkasti minua. Minä näin hänen teeskentelemättömistä katseistaan että hän tiesi yhtä hyvin kuin minä itse, millainen tämä sairauteni todellisuudessa oli. Hän ei antanut minun sitä huomata, ystävä-kultani. Hän ei tietänyt olevansa läpinäkyvä.