»Aviomiehesi voi vihastua, jos hän näkee sinun uhmaavan lääkärin kieltoa», huomautin.
Satu kohautti hartioitaan. Niin nöyrästi kuin hän yleensä seuraakin aviomiehensä määräyksiä, ei hän ole lakannut seurustelemasta kanssani. Olen koettanut helpottaa tätä ristiriitaista käskyä. Minä olen vähentänyt seurusteluani hänen kanssaan. Minulla on aina kiire.
»Aviomies ei huomaa poissaoloani. Hän meni näyttämään Aina-Siviälle tehdasta», sanoi Satu, ja hänen äänensä värähti oudosti.
Kohosin istumaan. Oliko, oliko Satu mustasukkainen?
»Etkö pidä Aina-Siviästä?»
Pieni, suloinen leuka tärisi. Suuret sinisilmät täyttyivät kyynelillä.
»Minä olen niin paha, Varpu», kuiski hän nyyhkien olkaani vastaan. »Mutta en — — en voi sille mitään. Kun Aina-Siviä häärii aina mieheni ympärillä, hänelle hymyy, hänelle puhuu, niin minun on paha olla.»
Minun teki mieleni kimmota sängystä taluttamaan Aina-Siviä tukasta junaan. Se käärmeystävä luikerteli joka paikkaan.
»Älä huoli hänestä, Satu! Hän on aina ollut sellainen miehille», oli heikko lohdutukseni.
»Enhän hänestä väiltäkään, mutta kun Asser ei näe muuta kuin hänet.
Kukaan ei ole ystävälleen varmaan niin ilkeä kuin minä.»