»— — ajattelemme ja puhumme hänestä hyvää ja selitämme kaikki parhain päin», luetaan katekismuksessa.
Meikäläinen syntinen käyttää harvoin kieltään ja mieltään tämän pyhän kehoituksen jälkeen. Kieli on taipuvaisempi toimimaan päinvastaiseen suuntaan. Sitä ei voi arvata näin yhtäkkiä, millä riemulla olisin nytkin E. Kr:n ja Aina-Siviän mustaksi maalannut Mutta tuossa vierelläni istui itkien ainoa ihminen, jota kunnioitin, josta pidin. L. Kr:n ja Aina-Siviän mustaaminen olisi mustannut ystäväni elämäni.
Elämässä on tilaisuuksia, jolloin on pakko toimia oikein.
»Kas niin, Satu! Älä ollenkaan imartele itseäsi, että olet poikkeus! Et ole kummempi toisia nuoria rouvia. Te olette järjestään kaikki samanlaisia. Katsohan! Nuoret rouvat ovat avioliittonsa alkuaikoina kokonaan miehensä palvonnan esineinä. Mies suorastaan on naurettavan epäkohtelias muille naisille. Ovatpa toiset miehet niin hassuja, että ovat vaimostaan mustasukkaisia tämän tyttöystäville. Mutta ei tätä iäti kestä. Mies alkaa vähän kerrassaan palautua entisille raiteilleen, näkee siis jo ympärillään vilisevän kansan. Me sanomme arkikielellä, että kuherruskuu loppuu. Luuletko nuoren rouvan olevan tähän tyytyväisen? Huihai! Hän haluaisi tietysti olla aina miehensä epäjumala eikä proosallinen vaimo. Usko pois, Satu, me konttoriväki iloitsemme suuresti, kun esimiehemme alkaa jälleen erottaa meidät lyijykynien joukosta.»
Kyynelet kuivuivat. Hymy pilkistihe esiin.
»Kuule, onko Asser todella ollut niin huomaamaton konttorissa teitä kohtaan?»
»Onko? Kyllä vaan!»
Jospa ihminen voisi tehdä edes yhden hyvän työn viikossa, niin varmasti pian saisimme nähdä paratiisin putoavan maan päälle! Valitettavasti tämä vaatimaton yritys oli ensimmäiseni. Se sai kuitenkin Sadun taivaan kirkastumaan. Hän alkoi liverrellä pienokaisistaan, miten ihmeen sieviä, viisaita pikku-kultia ne ovat. Koetin olla ymmärtäväinen kuulija, vaikka todellisuudessa kaikki kolmiviikkoiset tenavat minusta ovat yhtä rumia ja tyhmiä.
Nyt kohotan kynän ja kuuntelen.
»Pidän niin äärettömästi pienistä lapsista. Nämäkin kultaset, hellanteltut, ovat minusta kuin pieniä enkeleitä», kaikuu Aina-Siviän ääni ylinnä muita.