Minulle tarjottiin insinööri Leimun rouvan virkaa. Kieltäydyin.
Leimu ei ole enää aivan nuori. Kolmekymmentäviisi on hänen ikänsä. Hiukan lihava ja hiukan kalju. Varakas, kuten kaikki kitupiikit vanhatpojat. Suutarin poika alkuperältään. Sopisimme sukujemme puolesta hyvin yhteen. Suutarin poika ja pyykkiakan tyttö! Siinä voi sanoa olevan sointua.
Olen seurustellut paljon Leimun kanssa. Hän on sopiva jurrikka minunlaiseni tytön seuraan. Ei pakkaile kahdenkesken ollenkaan puristelemaan käsiä, silittelemään käsivarsia, suutelemaan. Siksi olenkin mielelläni hänen kanssaan. Sanoin sen suoraan hänelle itselleen. Olen antanut hänelle lempinimenkin »Isukko».
Tänään hän yllätti minut kosia säväyttämällä silmää räpäyttämättä. Tietysti annoin liikutetut rukkaset, sillä en ole edes hoksannut kuvitella Isukkoa aviomiehekseni.
Näin se kosiminen tapahtui:
Työntelin puutarhan tapaisessamme Äyrämön toivehikkaita jälkeläisiä. Ne eivät kirkuneet. Huolehdin myös siitä, etteivät ne saaneet nukkuakaan. Satu ja L. Kr. olivat Brunilla kyläilemässä. Lapsenpiiat saavat aina sulhasia. Niin minäkin. Portti rapsahti. Isukko seisahtui lastenvaunujen vierelle.
»Onko herrasväki Äyrämö kotona?»
»Vanha herrasväki on isännöitsijän luona kahvilla. Nuori herrasväki on tässä vaunussa. Kumpaa haluat tavata?»
»Nuorta herrasväkeä.»
»Ole hyvä!»