»Älä itke, Varpu!» sanoi hän. »Minä menen. Ymmärrän, että minun on mentävä. En ole ollenkaan muistanut tartuntavaaraa. Nyt käsitän mieheni.»
»Satu, vien sinut kotiisi, isäsi ja äitisi luo. He eivät pelkää tartuntaa.»
»Ei, Varpu. Teen kuten mieheni määrää.»
Kuinka rohkeasti pieni, kelmeä haamu katseli kaameata kuolemaa kasvoihin. Ei hän saanut edes viimeistä suukkoa antaa jäähyväisiksi pienoisilleen. Mutta hän ei itkenyt.
»Varpu, pidä huolta lapsistani, kun olen poissa!» sanoi hän hiljaa, kun peittelin häntä rekeen.
»Niinkuin olisivat omiani», lupasin.
Kuolinsanoma yllätti meidät aikaisemmin kuin aavistimmekaan. Kesäkuun ensimmäisenä Satu kuoli. »Keuhkojensa puolesta hän olisi voinut elää syksyyn asti», sanoi parantolan lääkäri minulle, kun kävin noutamassa Sadun kotiin. »Sydän aiheutti kuoleman. Hän suri ja ikävöi liiaksi kotiinsa.»
Mutta mies, Luomakunnan Kruunu, nukkui kotona omatunto puhtaana. Hän oli tehnyt vaimonsa hyväksi kaiken, mitä rakastava, uhrautuva mies voi tehdä. Hän toimitti vaimolleen parhaan mahdollisen hoidon. Hän kirjoitti hänelle kortin kuudesti ja kirjeen kerran viikossa. Joka toinen viikko hän pistäytyi tervehtimässä. Hän lahjoitti kukkia ja hedelmiä. Mitä hän olisi voinut enemmän tehdä? Ei mitään.
18.
Kuinka monta kertaa ihmislapsi saakaan katua ajattelemattomasti annettuja lupauksiaan!