Silloin sain ihailla L. Kr:n äärimmäistä huolenpitoa vaimostaan. Satu eristettiin heti. Hän ei saanut tavata lapsiaan, etteivät nämä rasittaisi häntä. L. Kr:lle itselleen ilmestyi konttorissa ylimääräisiä tehtäviä. En ymmärrä mitä. Kun aamulla menimme työhön, oli konttoripäällikkö siellä, kun illalla lähdimme kotia, jäi hän konttoriin.
Tulisella innolla L. Kr. hommasi vaimoaan parantolaan. Hän ei osannut
Sadulle muusta puhua kuin parantolasta.
»Kuolisin mieluimmin kotona luonasi!» kuiskasi lakanoitakin kalpeampi vaimo.
»Kuka tässä nyt kuolemasta puhuu!» kivahti L. Kr., vaikka hyvin tiesi, ettei Satu ollut enää pelastettavissa.
Viikon vierittyä tuli parantolasta tieto, että sinne sai tulla. En ole koskaan ollut läsnä niin surkeassa tilaisuudessa kuin Sadun lähdössä. Tuo tavallisesti nöyrä ja tottelevainen olento ei olisi millään halunnut lähteä. Hän itki, rukoili, kerjäsi. Mies pysyi järkähtämättömänä päätöksessään.
»Varpu, taivuta sinä hänet. Minä en parane missään. Haluan kuolla kotona. On kuolemaa kauheampi joutua kuolemaan kauaksi omistaan», rukoili hän minuakin.
En voinut kieltää, niin vastenmielistä kuin onkin toisten asioihin sotkeutuminen.
»Te naiset olette hulluja joka sorkka. Onko sinusta parempi, että hän tartuttaa tautinsa meihin kaikkiin?» ärähti esimieheni, ärähti niin äänekkäästi, että Satu kuuli sanat kamariinsa.
En virkkanut enää mitään. Vihaisen miehen voi lepyttää, kostonhaluisen hillitä, rohkean lannistaa, mutta pelkuri mies on pelkuri. Hänelle ei kukaan voi mitään. Käänsin hänelle vihasta vavisten selkäni En voinut mennä Sadun luo. Minulla ei ollut sydäntä ilmoittaa hänelle miehensä sydämettömiä sanoja Istuuduin viereiseen huoneeseen.
Satu hoippui luokseni.