17.
On kulunut täsmälleen vuosi ja vuorokausi siitä, kun viimeksi elämyksiäni paperille piirtelin. Muistan sen Leimun kosinnasta, joka sattui kolmannentoista päivän kohdalle. Nyt on neljästoista. Pihlajanmarjat ovat jälleen punaisia.
Paljon on ehtinyt tapahtua vierähtäneenä vuotena. Satua ei ole enää. Hän on mennyt sinne, jonne hän kuuluikin, enkelien siskoksi. Hyvät ihmiset ovat kerrassaan liikaa maailmassa. He kiusaavat kauniilla elämällään meitä syntisparkoja. Ei ole hauskaa tuntea itsensä ala-arvoiseksi toisen rinnalla.
Mutta mitäpä minä rupean filosofeeraamaan, kun en osaa sitä kunnolleen kumminkaan tehdä! Nollia pyörittelevän konttoristin aivot eivät riitä sellaiseen hommaan. Ne kykenevät vain kertomaan, numeroilla sittenkin paremmin kuin sanoilla.
Huhtikuussa Satu kuiskasi jotakin miehelleen, kuiskasi niin hiljaa, ettei salakuunteluakaan hiljaisessa huoneessaan sitä kuullut, aavisti vain. Miehen, L. Kr:n, vastaus kuului sitä selvemmin.
»Sinähän olet kuin kaniini.»
Jos minun juoppo isärenttuni olisi äidilleni noin sanonut, niin se olisi ollut ymmärrettävä asia. Tuomarin pojan, sivistyneen miehen huulilta pulpahtaneena se oli hirveämpi kuin haiseva kissanraato valkeassa asteripenkissä.
Ravasin huoneessani kuin raivostunut leijona häkissään. Häkkileijona voi edes kiljua. Minä en osannut. Voimattomassa raivossani leikkelin toistasataa maksavan pöytäliinantekeleen kelvottomaksi lattialuutuksi. Jospa L. Kr. olisi ollut pöytäliina!
L. Kr. katui ajattelemattomia sanojaan. Katui kauniisti. Minä kuulin. Seuraavana päivänä totesin, ettei aviomies ollut kyennyt hyväilyillään, hellillä sanoillaan raapimaan pois raakojen sanojensa raamua vaimonsa sydämestä. Sadun kaltaisten naisten sydän on kuin arvokas peili. Se ei säry kovastakaan kolhaisusta, mutta siihen jää hieno, poislähtemätön naarmu, jota ei tottumaton silmä huomaa.
Parin viikon kuluttua Satu sairastui. Lääkäri totesi: keuhkotauti.