Välähtipä sielussani totuuden häikäisevä salama. Nyt tajusin työtovereitteni pistopuheet ja kompasanat! Nyt tajusin Siirilän rouvien muodollisuuden ja lämmön alenemisen heidän ystävällisyydessään. Olin epäitsekäs ja hyvä ystävä, kun äidin eläessä lapsia vaalin, nyt olin muuttunut itsekkääksi miehenmetsästäjäksi, joka punoin paulojani lesken pyydystämiseksi. »Kyllä on maailma-makea kuin hunaja ja mesi!»
Entä L. Kr. itse? Hän eli tietysti saman hurskaan luulon vallassa. Kuinkas muuten. Jo ymmärrän hänen matkustushalunsa. Tärkeät asiat muka vaativat! Tärkeät asiat vaativat päästä pakoon avioksi tuppautuvaa konttoristineitiä! Tuon tähden hän oli minua kohtaan kankea ja virallinen kuin vasta »tärkätty» kaulus.
Hyvä! Tulen näyttämään, etten aio hänelle tuppautua väkisin enkä mielisuosiolla.
»Leimu», leimahdin purevasti puhuvalle miehelle, »koska näytät olevan rouvien ja neitojen luottamushenkilö, niin saat olla minunkin. Vannon, kautta kiven ja kannon, että Äyrämöä en huoli, vaikka tämä maassa mahallaan mataen minua toiseksi vaimokseen rukoilisi. Mutta olen luvannut hänen ensimmäiselle vaimolleen huolehtia lapsista ja sen teen, kunnes minua ei enää tarvita, vaikka Siirilän naiset sylkisivät silmilleni. Ymmärrätkö?»
Seuralaiseni tarttui pimeän turvissa käsivarteeni.
»Varpu, anna anteeksi! En aikonut sitä sinulle sanoa. Tuota! Tuota! Kun sinulla ei ole enää ollut aikaa minua varten, niin… Ymmärräthän?»
»Koetan ymmärtää. Olen kiitollinen, että sanoit. Nyt osaan hoitaa asiani. Jos tulet puolen tunnin kuluttua meille, lähden jäälle kanssasi.»
»Varpu, sinun ei pidä lähteä, jos et todella halua. Rakastan sinua, mutta en tahdo olla leikkikalusi.»
»En leiki sinun enkä kenenkään kanssa. Sen verran toki minäkin rakkaudesta tiedän, ettei se sovi leluksi. Sinun on parasta haudata houreesi, mikäli minua koskevat. En aio sinuun rakastua. Kas niin. Näkemiin!»
Olen ehkä julma Reino-paralle, mutta… ei voi auttaa, ei voi auttaa.
Hän voisi olla veljeni tai isäni, muuta ei.