»Katsokaa, kun vielä koettaa pimittää meitä! Se ei onnistu. Olin eilen kirkossa ja kuulin omin korvin.»
Järkeni lakkoili. Aloin epäillä, olinko hereillä ollenkaan. Minusta ei pitäisi olla mitään ilmoitettavaa seurakunnalle. Ellei ehkä pastori ole ottanut minua valaisevaksi esimerkiksi saarnaansa.
»Ei suinkaan siellä minua vielä kuulutettu?» kysäisin varmuuden vuoksi.
Jos vain sanovat, että on, niin makaan kuin raakaankin ja näen unta?
»Konttoripäällikölle kuulutettiin naimakirjaa Uuhimäelle. No, etkö ole siellä kirjoilla? Kenen muun hän nyt sieltä näin pian naisi?»
Tuntui kuin konttori olisi ruvennut jollakin tavalla keinumaan. Otin kiinni pöytäni laidasta.
»Se ei ole totta! Olet kuullut väärin.»
»Turhaa sinun on ruveta kiemurtelemaan! Oli kirkossa muitakin enkä minä yksin. Ja luuletko, että on salaisuus alituinen oleskelusi Äyrämön perheessä. Ihmeellisempää olisi, jos hän ei sinua ottaisi.»
Jalkani olivat vetreät kuin taikinapötkyt. Sattui tuoli olemaan ulottuvillani, muuten kai olisin pudonnut lattialle saakka.
»Menkää sinne, missä pippuri kasvaa!» sanoin kääntäen selkäni seurakunnalle. Tämä on unta, tämä ei voi olla muuta kuin unta, päättelin. Minun oli mahdotonta laskea. Nousin ja menin ulos. Muistelin kaikki viime tapahtumat. Viime yö meni junassa. Itse en edes torkahtanut. Leimu sensijaan nukkui ja kuorsasi niin, että vaunu oli lentää pois kiskoilta. Asemalta tulimme käyden ja kannoimme erään vanhan, suulaan mummon painavaa koria. Asunnossani keitin kahvin. Juotuani sen tulin heti konttoriin. Kissa vieköön! Tämä ei ollut unta. L. Kr:lle on voitu kuuluttaa vaikka kolme naimakirjaa Uuhimäelle. Minun kanssani häntä ei siellä ainakaan kuuluteta.
Kovinpa rakkaus lämmittää, kun puseroisillasi tarkenet kahdeksantoista asteen pakkasessa!» Leimu oli leimahtanut eteeni tehtaalta. Hän oli ivallinen. Äänensä kalskahti kuin reen rauta maantien soraan. "Sinä olet mestari valehtelemaan."