»Kuinka pitkäkarvaisena valehtelijana sinä oikeastaan pidät minua? Reino, tuonko verran luotat valaani? Usko minua. Minulla ei ole mitään tekemistä tämän naimakirjan kanssa. Konttorissa vasta itsekin sain kuulla asiasta ensikerran.»
»Puhuthan totta?»
»Lyön, jollet usko! Turha minua on sen asian johdosta onnitella. Uuhimäen pitäjässä on paljon tyttöjä, on komioita. Olen laskujen ulkopuolella. Ihmettelen, miten nopeasti Äyrämö on ryhtynyt uudestaan avioliittopuuhiin. Tuskin on vielä puolta vuotta kulunut siitä, kun 'hellästi rakastettu vaimo unohtumattomaksi suruksi ja katkeraksi kaipaukseksi’ kuoli. Sellaisia te miehet olette. Rakkautenne on kauniita sanoja ja korulauseita, mutta sydämenne on kaukana niistä.»
»Älä tuomitse kaikkia yhden mukaan, Varpu! Poikkeuksia on.»
»Näytä minulle yksi sellainen, niin uskon!»
Hän tarttui käteeni, joka oli unohtunut hänen käsivarrelleen.
»Minä en unohda sinua koskaan.»
Silloin aukeni ovi. L. Kr. astui ulko-ovesta eteiseen. Hämmästyneenä hän jäi tuijottamaan meitä. Riuhtaisin käteni irti. Pakenin työhöni.
"Sinäkin, Brutukseni!" ehdin kuulla L. Kr:n lausuvan Leimulle.
Mitä mies tarkoitti tuolla lauseella? Sitäkö, että Leimu oli joutunut hänen tavallaan rakkauden rautoihin? Sitäkö, että nyt oli Leimun vuoro minua hyväillä?