»Sitä on vaikea sanoa.»
»Kuule, en minäkään pidä. Hän kiemailee liiaksi miehille. En ole mustasukkainen, mutta toissa päivänä teki mieleni heittää rouva pihalle, kun hän veikisteli miehelleni. Kun minä olin nuori rouva, en edes muita miehiä nähnytkään kuin omani. Äyrämönä en sallisi tuollaista.»
Meille alkoi sukeutua hyvin yhteisymmärryksellinen keskustelu kuuman kupin ääressä. Paha on kuitenkin aina siinä, missä sitä mainitaan. Ovikello kilahti. Rouva Aho-Äyrämö leijaili huoneeseen pariisilaisessa puvussaan.
»Onko sinulla jo näin iso tytär, rakas Lilli», lausui rouva Aho-Äyrämö tarkoittaen minua.
Olen leikkauttanut tukkani pikkutyttöjen tapaan. Vartaloni olen nälällä ja kiristimillä kutistanut muodikkaaksi rimaksi. Hameeni ovat polveen asti. Toverini vakuuttavat, että näytän tässä uudessa asussani kahdeksantoistiaalta, vaikka neljännesvuosisatani täyttyy muutaman päivän perästä.
Vaikka rouva Aho-Äyrämön olettamus oli minulle sangen imarteleva, niin rouva Brunille se oli taasen kaikkea muuta. Ja hienoksi »kaikeksi muuksi» se oli tietysti tarkoitettukin. Rouva Aho-Äyrämö haluaa aina alleviivata oman nuoruutensa. Ikävä kyllä rouva Brun on vain pari vuotta minua vanhempi, siis rouva Aho-Äyrämön kanssa yhtä vanha.
»Minulla ei ole tyttäriä, valitettavasti poikia ovat lapseni. Tämä on neiti Vapaa, tehtaan konttoristi. Lähin naapurisi. Asuu kanssasi samassa talossa. On kuulemma koulutoverisikin», selitti rouva Brun hiukan happamesti hymyillen.
Rouva Aho-Äyrämö tuijotti minuun. Hän ei todellakaan tuntenut. Oo, minä kaksijalkainen aasi! Kuka käski kertoa tuntevani hänet! Pian hän muistaisi, kuka olen, ja hyvästi sitten kauniit kaskut kodistani, perheestäni, suvustani! Suopainen totuus oli valuva hänen suustaan siiriläläisten korviin.
»Va-paa, Vapaa», tavaili rouva.
»Varpu Vapaa. Kai sinä minut muistat. Olinhan isäsi liikkeessä neljä vuotta», tokaisin.