»Joko sinä taasen alat moittia minua», ymmärsi vaimokin.
»En ainoastaan moiti, vaan kiellän jyrkästi sinua puhumasta julkisesti vanhoista rakkausseikkailuistasi.»
»Olet mustasukkainen, mutta siitä välitän viisi. On terveellistä sinun kuulla, että olisin kelvannut muillekin. Enkä minä siedä ollenkaan sitä, että sinä määräät, mitä minä saan puhua ja mitä minä en saa puhua.»
»Sinun kaltaisillasi hölppähuulisilla naisilla pitäisi olla lukko suun edessä. Te ette häpäise puheillanne ainoastaan itseänne, vaan miehenne ja perheenne. Ja sitä minä en siedä. Mitä luulet vieraittemme ajatelleen jutuistasi?»
»Minulle on suloisen yhdentekevää, mitä heikäläiset pikkusielut ajattelevat. Minä olen taiteilija. Aion esiintyä taiteilijana. On suuri juopa meidän ja teidän välillä. Mikä teistä on kiellettyä, sen sallii meille taiteilijavapaus, Minua et saa pakotetuksi tusinaihmiseksi. Paina se visusti mieleesi, ukkoseni!»
»Aina, en puhu nyt leikkiä. Sinä olet minun vaimoni, ja minä vaadin sinua sinä esiintymään säädyllisesti. Taiteilijahullutuksesi saat jättää, sillä todellista taiteilijaa sinusta ei tule muuten kuin lyömällä kasaan ja tekemällä sinut perustuksia myöten uudestaan.»
»Enkö minä ole todellinen taiteilija?»
»Suuruudenhullu sinä olet.»
»Vai tämmöistä avioliitto onkin. Mies tyrannisoi ja komentaa. Siitä tulee pikainen loppu. Minä en ole tullut tänne sinun enkä kenenkään komennettavaksi. Lähden kotiini.»
»Mene vain, niin saan vähän aikaa levätä!»