Kesä on. »Taas välkkyy siipi perhon ja maa on vehreä.» Harras ja uskollinen ihailijani Reino Leimu pyysi minua kanssaan järvelle soutelemaan »kesäisen illan kullassa». Aina tottelevaisena lähdin mukaan.
»Tahdon keskustella vakavasti kanssasi, Varpu.»
»Kuten haluat. Mieluimmin olisin vaiti.»
»Olen viisi vuotta sinua uskollisesti rakastanut. Suudelmaakaan et ole minulle suonut.»
»Olen kieltänyt sinua rakastamasta itseäni.»
»Niin olet. Kuitenkin olet seurustellut kanssani ja antanut minun toivoa. Mutta joka kerta, kun luulen sinun ruvenneen välittämään minusta ja ojennan käsivarteni sinua kohden, vetäydyt kylmänä takaisin. Varpu, tuo tekee minut hulluksi. Sinun täytyy nyt vihdoinkin tulla vaimokseni.»
Koska minä olen jo täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta, koska en ole luotu tuntemaan rakkautta, olen päättänyt mennä järkiavioliittoon varakkaan, hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevan, kelpo miehen kanssa. Nuoruusihanteeni olen käärinyt vanhaan sanomalehteen, varustanut lapulla »myrkkyä» ja heittänyt ne ullakon romukoppaan. Vertausten ja tunnustähtien kautta puhuen. Nyt tarjoutui minulle oiva tilaisuus toteuttaa päätökseni.
»Voinhan tulla, koska sitä noin hartaasti haluat», sanoin verkkaan.
Isukko-parka oli nytkin odottanut kieltävää vastausta. Airot mulskahtivat holtittomina veteen. Kaunis ilme, samanlainen kuin rusko pilvenreunassa, kirkasti hänen hiukan, vain hiukan lössäköitä kasvojaan.
»Varpu, rakastatko rakastatko vihdoinkin minua?»