Terve, Kyöpelin lasivuori! Tässä on eräs, joka luiskahtamatta kiipeää laellesi ja näyttää pitkää nenää koko miesmaailmalle.
1 T: Uud. v.p. 1924.
Aloittakaamme unella tämä uusi vuosi!
Istun junassa. Tuntuu kuin matkustaisin Pohjanmaalle. Juna on täynnä kansaa kaikenlaista. Minua raukaisee niin, etten jaksa pitää silmiäni auki.
»Suonenjoki. Kaikki Kyöpelinvuorelle matkustajat muuttavat junaa», ilmoitti junailija.
Otan matkatavarani. Niitä onkin koko joukko. Viskelen niitä ikkunasta ulos ja ihmettelen maallisen omaisuuteni paljoutta. Matkatoverit käyvät auttamaan. Kas, nehän ovatkin latomereläisiä! Rouva ja neiti Iippo tarttuvat jo kiinni minuunkin heittääkseen samaa tietä kuin tavaranikin minutkin ulos. Tartun kiinni ikkunanpieleen. Ei minua niin vain heitellä! Heiluttelen jalkojani ja nauran.
»Hyppää alas, niin otan vastaan!» kehoittaa asemalla seisova Korpinen. Iippojen kiusaksi hyppään Korpisen syliin. Riuhtaisen heti itseni irti ja lähden juoksemaan.
Tuolla siintää Kyöpelinvuori. Lasinen se on. Korkealle huipulle vie satoja tikapuita, ja melkein jokaista pitkin kiipeää pari kolme naista. Huipulla istuu monta vanhaa tätiä, jotka kiikaroivat kiipijöitä, ja heidän irtohampaiset leukansa sulavat sitä makeampaan hymyyn, kuta enemmän neitoja ehtii lähelle huippua.
Monta näkyy tipahtavan alas, ala-askelmilta enimmän, mutta jotkut putoavat ylimmiltäkin portailta. Jokaista putoamista seuraa suurempi tai pienempi kaklatus vuorellaolijain kesken.
Eräs ihomaalin ja puuterin peittämä vanha kielikello näyttää olevan kuningatar toisten joukossa. Kaikki pelkäävät häntä, sillä hänen terävältä kieleltään ei kenenkään menneisyys jää rauhaan. Hän on riemuiten noussut Kyöpeliin. »Olen liian siveellinen mennäkseni naimisiin», kimaltelee kirjoitus hänen otsallaan. Toiset raukat ovat petettyjä, hylättyjä morsiamia.