»Keneksikö? Hurmaavaksi piikkisäkiksi, jota minulla on ollut kauhean ikävä.»
Hän kumartui lähelle ja kärventeli silmillään. Mutta se vaikutti minuun yhtä vähän kuin tammikuun aurinko nietokseen. Inhosin hänen siirappista ääntään.
»Ole hyvä ja ota pois kätesi ympäriltäni! Tottumattoman on parasta hoitaa ohjia molemmin käsin.»
Tuo ilkimys vain naurahti. Sen sijaan että olisi tarttunut toisellakin kädellä ohjaksiin, hän päästi ne kokonaan irti.
»Onko tarkoituksesi palelluttaa minut jääkalikaksi?»
»Ei. Olet jo sellainen.» Hän tarttui minuun molemmin käsin ja veti niin lähelle itseään kuin turkit ja vällyt sallivat. Silloin suutuin todella. Luultavasti hänkin sen huomasi, sillä hän päästi minut heti irti ja lausui muuttuneella äänellä:
»Älä syö! Älä ainakaan elävältä!»
»Kuulepas, mies! En siedä tällaista kohtelua. Sinun on turha vaiva ruveta minua rakastelemaan. En vastaa sellaiseen. En kärsi sellaista. Käytän kynsiäni, jos tulet liian lähelle. Kai tämä on selvää puhetta? Sinulla on jo tarpeeksi rakastajattaria Latomeressä! Hävetä saisit jo niiden runsautta!»
Sattuipas! Hän kirosi. Ohjakset joutuivat käsiin, ja hevonen sai mennä minkä kavioista lähti.
Nautin sekä kyydistä että antamastani iskusta. Tällaisessa tilanteessa en ollut ensikertaa. Olen nolannut aikoinani monta koulupoikaa. (Kuinkahan nolatut nauttisivatkaan, jos tietäisivät, kuinka perin pohjin minut on nolattu? Onneksi eivät tiedä!)