Pari huimasti mentyä kilometriä lauhdutti Korpisen mielen.
»Suo anteeksi, Liisa, jos unohdin sopimuksemme! Mutta muistele Jyväskylän ja Pieksämäen väliä! Se saattoi minut luulemaan edellisiä sanojasi vain sieväksi keimailuksi.»
Jumaliste! Niin sitä pitää häväistä toinen ihminen! Kiemurtelin häpeässäni. Kyynelet jäätyivät silmäripsiini!
»Seisauta hevonen! Seisauta!» huusin suunniltani häpeästä ja tartuin ohjaksiin.
Ihmeissään hän tuijotti minuun.
»Mitä nyt?»
»Tahdon pois! Kuolen häpeästä, jos täytyy vielä olla kanssasi tämän jälkeen.»
Hän tuli äkkiä juhlallisen vakavaksi.
»Liisa, rauhoitu! En aio sallia sinun ruveta hupsimaan. Kuule! Anna minun toki puolustautua! Vannon, etten enää koskaan kiusaa sinua hakkailullani. Koeta ymmärtää minua! Melkein kaikki tuntemani naiset ovat sellaisia, ettei heistä ole mies eikä mikään, jollei heitä hiukan hakkaile. Yhden ainoan poikkeuksen olen tavannut. Hän muistutti sinua. Hän oli aina ystävä ja toveri, mutta ei sallinut tuumaakaan lähentelyä. Kenties olisi kohdallani moni asia toisin, ellei hän olisi pitänyt parempana mennä naimisiin erään luokkatoverini, metsänhoitajan kanssa, joka laahasi hänet Lappiin. — Käsitykseni naisista ei ole ollut korkea. Suo anteeksi, että hetken epäilin sinuakin! Liisa, annathan anteeksi! Olkaamme tovereita ja ystäviä!»
Hän riisui rukkasen ja ojensi valkean, hoikkasormisen kätensä. Ojensin omani.